Peruskorjattuun Turun kaupunginteatteriin hankittiin uudet Claypakyt ja Robert Juliatit – ”yhtä toimintavarmoja laitteita on vaikea löytää”
Vuonna 2014 Turun kaupunginteatteri rakennus hiljeni. Silloin siellä alkoi laaja monivuotinen peruskorjaus, ja teatteritoiminta siirtyi väistötiloihin Logomo- ja Domino-teattereihin.
Nyt Aurajoen rannassa komeana seisovassa 60-lukulaisessa teatteritalossa kuhisee taas. Turun kaupunginteatterin toiminta jatkui vanhassa tutussa tilassa marraskuussa 2017. Syksyn aikana ensi-iltansa ovat saaneet jo esimerkiksi Suomen itsenäisyyden satavuotisia juhlistava Paavo Nurmesta kertova draamakomedia Paavo, scifi-näytelmä Kybersielut ja muusikko Stingin säveltämä ja sanoittama musikaali Viimeinen laiva.
Peruskorjauksen myötä myös teatterin valokalusto päivitettiin; kaupunginteatterille hankittiin viitisenkymmentä uutta liikkuvaa valoa.
”Etsimme vuoden sopivia valoja. Otimme moneen otteeseen kaikki vaihtoehdot vertailuun. Nostan maahantuojille hattua, koska he suostuivat toimittamaan laitteet testattavaksi. Vielä kymmenen vuotta sitten valoja oltaisiin tultu vain esittelemään”, teatterin valo- ja ääniosaston esimies Mika Randell kertoo.
Uutena teatterille tulivat muun muassa kaksi Robert Juliatin Victor-seurantaheitintä, kymmenen Robert Juliatin Dalis Cyclight 860 -lediramppia ja kaksitoista Claypakyn Scenius Profilea.
”Kaikkien uusien hankintojemme suhteen selkeästi tärkein ominaisuus oli äänettömyys. Jos pienellä näyttämöllä esitetään hiljaista puhenäytemää, ei siellä voi olla kymmentä pölynimuria pauhaamassa. Kun tehdään isoa musikaalia, jossa kaikilla on mikrofonit, se ei tietenkään ole niin merkitsevää”, Randell sanoo.
Pitkä historia Claypakyn ”kuormajuhtien” kanssa
Kun kaupunginteatteri siirtyi peruskorjausta karkuun, päänäyttämön katossa oli noin 500 heitintä. Nyt niitä on noin 150.
”Lähdimme siitä ajatuksesta, että pistämme kalustoa paikalle tarpeen mukaan. Se tosin aiheuttaa sen ongelman, että meillä on varasto täynnä”, Randell naurahtaa.
Uudet Claypakyt eli ”sceniukset” ja Robert Juliatit eli ”dalikset” ja seurantaheittimet ovat päässeet jo paikoilleen ja niitä on käytetty marraskuun puolivälistä lähtien. Randellin mukaan ne ovat toimineet moitteettomasti – ”juuri niin kuin on toivottukin”.
”Kaikki hankinnat olivat hyvin perusteltuja, harkittuja ja onnistuneita”, hän tiivistää.
Claypakyn kanssa kaupunginteatterilla on pitkä yhteinen historia, joten valinta oli helppo.
”Nämä ovat meille jo kolmannen sukupolven claypakyja. Niissä on ollut aina äärettömän hyvä optiikka. Claypakyt eivät ehkä koskaan ole olleet niitä hiljaisimpia, mutteivat myöskään kovaäänisimpiä. Niissä on hinnan ja laadun suhde kohdillaan.”
Randell nimittää Claypakyn valoja kuormajuhdiksi, koska yhtä toimintavarmoja laitteita on vaikea löytää.
”Huollamme kaikki valot kerran vuodessa kunnolla. Purkauslamput vaihdetaan kaksi kertaa kaudessa, muut kerran. Loppuaika niitä vain käytetään. Uskon, että toimintavarmuus johtuu osittain myös siitä, että teemme säntillisesti määräaikaishuollot.”
Robert Juliat on teatterille tuoreempi tuttavuus.
Niitä meillä ei ole juuri aiemmin ollut – ainoastaan muutama Profile. Testasimme seurantaheittimistä eri vaihtoehtoja ja kuulostelimme toisten käyttökokemuksia. Kauppias, joka ei edes myy Robert Juliatin Victoreita, totesi meille, että meidän kannattaa ottaa ne, koska ne ovat alan parhaat”, Randell toteaa.
”Vuosien varrella on käynyt selväksi, että merkki on jonkinlainen tae. Joku kysyi, miksi ostamme kallista kalustoa ja totesi, että halvempaakin saisi. Voivat sellaisetkin olla ihan ok, mutta en ottaisi niitä ammattilaiskäyttöön. Jos valoja käytetään kuutena päivänä viikossa kaksitoista tuntia päivässä, tuotteeseen pitää olla jonkinlainen luottamus.”
Sopivan hullu seurismieheksi teatteriin
”Olin vuonna 1982 ammattikoulussa opiskelemassa sähköasentajaksi, kun valaistusmestari soitti koululleni, että teatterille tarvittaisiin sopivan hullu tyyppin. Opettaja kysyi minulta, olenko sellainen. Vastasin, että varmaankin, mutta mihin?” Randell muistelee.
Nyt hän on ollut kaupunginteatterilla 35 vuotta. Ensimmäinen pesti oli seurismiehen homma iltaisin ja viikonloppuisin.
”Ala on muuttunut hirveästi 80-luvulta tähän päivään. 80-luvulla, kun uutta näytelmää lähdettiin tekemään, rakennettiin itse paljon kaikenlaisia virityksiä. Nykyään kukaan ei tee itse ajanpuutteen, viitsimisen tai osaamisen takia, vaan kaiken voi ostaa. Enää ei edes kannata tehdä. Siinä menetetään jotain, koska ostettu on aina teollinen. Silloin, kun rakennettiin itse, tiedettiin, että mistään maailmassa ei löydy vastaavaa”, Randell harmittelee.
Hänen mukaansa nykypäivänä kaiken teatterissa pitää olla näyttäväämpää ja mahtavampaa kuin 80-luvulla.
”Nykyään kilpaillaan ajasta, rahasta, mielekkyydestä. Meidän pitää pystyä tuottamaan jotain sellaista, että ihmiset tulevat katsomaan teatteria. Turha meidän on täällä olla, jos katsomossakaan ei ole ketään.”
Valoissa muutos näkyy niin, että vanhasta käsikäyttöisestä hehkulampusta ja halogeeneista on päästy kolmenkymmenen vuoden aikana purkauslamppujen ja ledien käyttöön.
”Mutta se, miten niitä käytetään, ei taas ole juurikaan muuttunut. Näytelmä ja sen tyylilaji määrittelevät aina valot. Kun tehdään vanhaa klassikkoa, tehdään se klassisella tavalla, kun taas uutta ja repäisevää, valotkin ovat jotain muuta. Nykyiset laitteet vain mahdollistavat enemmän kuin vanhat. Tekniikan kehitys on mahdollistanut paljon: kalusto on vähentynyt määrällisesti, mutta sillä voidaan silti tehdä enemmän.”
Valokaluston tehoissa on päästy Randellin mukaan jo älyttömän korkealle – jopa vähän liian – mutta se, mitä hän vielä odottelee, ovat hiljaiset laitteet.
”Uskon, että kaikilta valmistajilta löytyy tulevaisuudessa äänettömiä laitteita. Se on suuri myyntivaltti.”